keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Urheilija ei tervettä päivää näe...

No, onhan tuo otsikko aika väkevästi sanottu. Ei se ihan noin mene, mutta niin se vain on tunnustettava, että ensimmäisen kerran menin eilen treeniin aavistuksen siipirikkona. Koko viikonlopun oli tuntunut siltä, että olispa jo treenipäivä. Jo tuo tunne sinänsä oli jotain aivan poikkeuksellista, koska en olisi joskus aiemmin arvannut, että voisin ikinä ajatella liikunnasta noin. Jotenkin sitä vaan on tuo pääkoppa asettunut nyt siihen ajattelumalliin, että liikunta onkin kivaa, eikä vihollinen.

Kuinka ollakaan, muutama tunti ennen treeniä, onnistuin omalla huolimattomuudellani hiukan venähdyttämään(?) takareittä ja pakaraa. Ai hitto, mutta teki muuten kipeää. Päätin kuitenkin, että se ei saa vaikuttaa illan treenisuunnitelmiin ja koitin varovasti lämmitellä, venytellä, rullailla (Foamroller.fi - ProRoller*), hieroa, kylmätä, jumpata, istua, kävellä ja vaikka mitä kaikkea, jotta saisin tuon krampin tunteen häipymään. Kankku oli sen verran arka vielä salille mennessäni, että sen huomasi kävelystäni. Sovimme pt:n kanssa, että seurataan tilannetta treenin aikana ja mennään sellaisella ohjelmalla, ettei turhaan hölmöillä tuon kipeytyneen kohdan kanssa.

Oma olo ja asenne oli siis se, että treeni tehdään kaikesta huolimatta niin hyvin kuin pystyn. Näin treenin jälkeen ajatellen olen muuten ylpeä tuosta asenteestani. Kelkan työntäminen vaihdettiin kelkan vetämiseen ja edellisen kerran pystysoutukyykyt jätettiin väliin. Renkaan kanssa kyllä kyykkäsin ja viimeisissä toistoissa kyllä jo tunsi, että takareisi on olemassa... Ja kyllä ne Pulsin* portaat oli taas kerran pitkät ja korkeat. :)

Yläkerran salille könyttyäni otettiin reidet uudelleen käsittelyyn ja jopa etureidet olivat nyt jotenkin eri tuulella. Ehkä se keskustelu sen härvelin kanssa tuotti nyt minulle yliotteen ja tulos oli 1-0 minulle. Prässäys tehtiin jälleen uudella tavalla ja nyt siitä on muistona jäljet hartioissa. Älä kysy, miten se on mahdollista! :) Tuossa vekottimessa oltiin ikäänkuin makuuasennossa ja hartioita vasten oli tuet. Jaloilla kuitenkin työ tehtiin. Yläkroppa eli rintaprässit ym. jätettiin tällä kertaa väliin ja siirryttiin rutistelemaan vatsalihaksia sellaisen puolipallon päällä sekä monille tutulla lankutuksella eli hooverilla. Vaihtelu oli jälleen kerran mukavaa ja oli kiva huomata, että lankku on "se mun juttu". Se ei tunnu pahalta, se tuntuu kovalta ja kierolla tavalla hyvältä.

Loppuvenyttelyjen aikana oli loistava (ei huikea, sillä inhoan sitä sanaa) olo ja kun vielä valmentajalta tuli kiitosta tähän asti parhaasta treenistä, oli helppo lähteä kotiin, tyytyväisenä itsekin omaan suoritukseen.

Tämä postaus on hyvä päättää rakastamani Rockyn kuuluisiin sanoihin. Asenteesta se on kiinni.





* Tämä oli kaupallinen yhteistyöpostaus. Yhteistyöyritykset tukevat projektiani tarjoamalla tilojaan ja palveluitaan käyttööni. *

2 kommenttia:

  1. Hei Noora!
    Heitinpä sinua myös Liebster Award haasteella, jospa innostuisit ottamaan vastaan sen :)

    VastaaPoista
  2. Moikka! Ja kiitos! Eiköhän tuohon voisi ottaa osaa! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se on nyt tarkistettavana ja julkaistaan mahdollisimman pian.